Mun täytyy heti näin ensi alkuun pahoitella hiljentymistä ja postaustahdin hidastumista täällä blogin puolella viime aikoina. Hengissä ollaan, mutta oon arponut nyt viime viikot kirjoittamaan ryhtymisen ja sohvan välillä. Mulla on ollut viime viikot sellasta hullunmyllyä, että saan oikeasti jo ylpeänä taputtaa itseäni selkään siitä kaikesta työmäärästä ja to-do-tehtävistä selviämisestä. Ja sen ohella vielä koittanut pitää omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolta, joten se sohva on usein vienyt voiton niinä ainoina vapaatunteina, mitä kalenterista on ennen nukkumaan menoa löytynyt.

Vaikka on ihan ymmärrettävää, että ei kaikkea jaksa tehdä kerralla, oon siitä huolimatta potenut ihan äärettömän huonoa omatuntoa, etten oo tänne ehtinyt/jaksanut/saanut aikaiseksi mitään tekstiä. Miten se onkin niin paljon helpompaa olla muita kohtaan armollisempi kuin itselleen? Tämän tiimoilta mielessä onkin paljon pyörinyt seuraava lause:

Kun toisaalle kumartaa niin toisaalle pyllistää.

Ihan oikeasti kukaan meistä ei pysty tekemään kaikkea kerralla – ei vaikka kuinka haluaisi. Kaikki meistä on vain ihmisiä, eikä ihmisillä ole supervoimia – ainekaan loputtomiin. Tällä kertaa kumarrettuani yritykseni sekä hyvinvointi- ja unelmavalmentamisen suuntaan, olen tullut pyllistäneeksi blogille. Josko molemmat kylläkin pyörivät saman aihepiirin tiimoilla (joten rakkaasta intohimostani ei ole tarvinut olla erossa), mutta nyt ison blogiseuraajajoukon sijaan apuni ovatkin saaneet Unelmapostini tilaajat sekä henkilökohtaiset asiakkaani ja rakkaat Dream teamin tiimiläiseni.

Tyhjäksi puristettu ja rutikuivaksi imetty

Oon kuluvan kevään aikana antanut itestäni niin paljon muille, joskus jopa väkipakollakin ohjelman takia. Samalla blogin suosion noustua huimasti, oon saanut todella ison määrän kiitosviestejä siitä, miten postaukseni ovat auttaneet monia sekä inspiroinneet ja innostaneet niin monia teistä unelmoimaan enemmän ja isommin sekä tekemään isoja muutoksia omissa elämissänne. Se on ollut mulle jotain niin merkityksellistä, että en oo halunnut tuottaa pettymystä teille lukijoille ja oon sen myötä itse nostanut omaa rimaani korkeammalle (postausten suhteen siis).

Kevään mittaan kerta kerralta musta tuntui, että halusin tehdä vieläkin paremman ja hyödyllisemmän postauksen. En halunnut (enkä edelleenkään halua) kirjoittaa mitään turhaa liibalaabaa tai sillisalaattiblogia, vaan nimenomaan paneutua niihin mulle rakkaisiin ja monia auttaneisiin aiheisiin. Aloin käyttää yhä enemmän ja enemmän tunteja postauksien kirjoittamiseen. Lopulta aloin vaatia itseltäni jokaisen postauksen olevan täydellinen ja saatoin kirjoittaa jotain postausta jopa pari päivää. Nostin joka kerta rimaa korkeammalle ja haastoin itseäni aina yltämään sen, mutta sormia napsauttamalla se ei tapahtunut vaan tein oikeasti töitä sen eteen ja annoin itsestäni sillä hetkellä kaiken sen saavuttaakseeni.

Kunnes… rima tuli vastaan ja sisimpäni valtasi riittämättömyyden tunne. Musta alkoi tuntua, että en voisi kirjoittaa, jos en ehtisi/jaksaisi/pystyisi tekemään parempaa kuin edelliset. Olin ihan itse omatahtoisesti rutistanut itseni niin kuiviin ja antanut kaikkeni, että mukini alkoi olla tyhjä. On vaikea jakaa muille mitään tyhjästä mukista.

Tuntui tyhmältä kirjoittaa samoista aiheista, vaikka ne olisikin olleet sillä hetkellä mielenpäällä. Tunsin itseni tyhmäksi alittaessani omat vaatimustasoni. Ja vielä samaan syssyyn loppurutistukset ohjelman tiimoilta, missä imettiin vihoviimeisetkin voitavat  – lopulta olin kuin tyhjäksi puristettu ja kuiviin imetty sitruuna, joka kyllä palautui muotoonsa eli ulospäin näytti täysin normaalilta, mutta täysin tyhjä sisältä. Kaikkensa antanut. Ideansa käyttänyt. Tarinansa kertonut. Niin tyhjä.

Ole armollinen itsellesi

Oon aina ollut todella vaativa itseäni kohtaan ja rankaissut, jos en ookkaan saanut joitain asioita tehtyä tarpeeksi hyvin tai laisinkaan, vaikka kyse ei olisi ollutkaan laiskuudesta vaan siitä, ettei yksinkertaisesti kaikkea pysty tehdä kerralla ja varsinkaan täydellisesti.

Oon todella kriittinen siitä, että mitä teen, miten ja milloin. Pyrin pitkälti kaikessa täydellisyyteen, vaikka oikeasti usein vähempikin riittäisi. Ja jos joskus tietoisesti päätän tehdä jonkun ei niin tärkeän asian hieman nopeammin ja sen koommin panostusta ja aikaani siihen laittamatta, poden siitäkin huonoa omatuntoa ja koen epäonnistuneeni. Siitä huolimatta, vaikka taustalla olisikin ollut tietoinen päätös armahtaa itsensä ja mennä kerrankin riman alitse sen ylitse kiipeämisen sijaan. Pitäisi vaan ymmärtää se, että joskus asioista huonomminkin suorituminen tai tekemättä jättäminen ei tee sen huonompaa, vaan on täysin inhimillistä.

Vastaa ja vaikuta

Joten nyt ihana lukijani pyydän apuasi. Haluasin tietää, mitä juuri sinä toivoisit saavasi nähdä/lukea täältä? Mitkä postauksistani taikka aiheista ovat kolahtaneet sinuun ja haluaisit kuulla niistä lisää? Tykkäätkö lyhyemmistä vai pidemmistä postauksistani? Toivepostauksia? Kommentoi tämän postauksen alas!❤️

Ja näin loppuun haluan sanoa sinullekin:

SINÄ RIITÄT! SINÄ IHAN OIKEASTI RIITÄT! Muista olla itseäsi kohtaan armollinen. Täydellisyyden sijaan inhimillisyys onkin se, mitä kannattaa tavoitella.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

• Asenne on asennekysymys – Näin yksinkertaisesti muutat elämäsi suunnan
• Itsensä hyväksyntä – Affirmaatiot apuna
• Inspiration Blog Awards 2018 – Innostusta, inspiraatiota ja voimaa muiden onnistumistarinoista
• Uupumuksen rajamailla – Kannattaako työn takia menettää terveyttä ja elämäniloaan?